Painajainen
Vuosi sitten toukokuussa elin elämäni pelottavinta aikaa. Henkiset harjoitukset olivat vuosien saatossa muuttuneet entistä intensiivisemmiksi ja lähes joka hetki olin äärimmilleen virittäytynyt ja tietoisuuden tarkkailu oli jokaista ajatusta, kehoni liikettä ja ympäristöä alati tutkiva ja analysoiva. Aistini olivat herkistyneet jokaiselle pienellekin rapsahdukselle ja äänelle ja jokainen ulkoa tuleva ärsyke oli merkki jostain, joko viesti Jumalalta tai vihollisen ilmoitus läsnäolostaan.
Jumalan läsnäolo ja Häneltä tulevat viestit olivat aina rohkaisevia ja merkitsivät sitä että olin siinä hetkessä oikealla tiellä. En kyseenalaistanut näitä tuntemuksia ja kokemuksia vaan pidin niitä aina oikeina ja todellakin merkkinä siitä, että olen Hänen kanssaan yhteydessä ja yhtä hänen kanssaan. Mutta nuo kokemukset olivat kuitenkin aina väliaikaisia ja aina kun koin, etten tunne Hänen läsnäoloaan, olin vielä jotenkin vajaa ja minun täytyi jatkaa harjoituksia, meditoimista, mantraamista, hänen palvontaansa. Viime kevääseen asti ainut ahdistuksen aihe oli tosiaankin tuo toistuva epäily siitä olenko tehnyt tarpeeksi ja olenko oikealla tiellä; mahdanko tulla koskaan valmiiksi? Mutta sitten tämä ns. vihollinen/vastustaja alkoi tehdä läsnäoloaan entistä enemmän selväksi.
Vastustaja, tämä pahan ilmentymä ei oikeastaan koskaan ollut mikään varsinaisesti fyysinen olento, vaikkakin se ilmentyi ihmisten kautta. Se saattoi puhua tai nauraa ivallisesti, ei edes varsinaisesti minua kohtaan, mutta sisimmässäni tunsin että se oli juuri minulle tarkoitettu. Hän ei halunnut, että jatkan läsnäolon harjoituksia ja matkaani kohti totuutta ja lopullista vapautumista. Hän oli valmis käyttämään kaikki keinot, etten koskaan pääsisi tavoitteeseeni ja halusi saada minut uskomaan siihen ettei minulle tosiaan ole siihen mahdollisuutta. Tuntui kuin koko maailma ja manifestoitu todellisuus oli todellakin hänen valtakuntaansa ja mikään ei ollut hänestä erillistä. Missään ei voinut olla häneltä turvassa.
Vaikka alkoi tuntua, että normaalista elämästä ei tule mitään tämän jatkuvan häirinnän ansiosta ja ns. arkitodellisuus alkoi ikäänkuin hajota palasistaan ja muuttua kuin aaltoilevaksi tuuleksi, koin että tämän on oltava loppusuoraa henkisellä matkallani ja nämä koetukset ovat tulleet juuri sen takia. Jatkoin siis harjoituksiani kaikesta huolimatta, sillä niistä luopuminen olisi tarkoittanut luovuttamista tuolle pahalle vastustajalleni, ja hävittyäni olisin hänen alainen. Olemassaolostani tuli taistelua, ja tuo taistelu tuntui pahemmalta kun se ei ollut mitään konkreettista missä olisi voinut painia tai tapella jonkun kanssa, tai edes puhua siitä jollekin vaan tuo kaikki tapahtui sisälläni; ajatuksissa ja tunteissa.
Sitten saavuttiin tuon kaiken päätepisteeseen. Eräänä yönä tuo sama epämiellyttävä läsnäolo teki itseään kuuluvaksi ja tuntuvaksi, niin ulko- kuin sisäpuolellani ja jatkoimme taisteluamme. Tuntui kuin hänen tavoitteenaan oli vallata ja tuhota minut, ottaa minut kokonaan haltuunsa ja minä taistelin häntä vastaan. Hän oli jatkuvasti minussa kiinni ja mantrasin Jumalan nimeä, jotta en häviäisi hänelle. Lopulta kuitenkin menetin täysin kykyni enää edes muodostaa ajatuksia ja sanoja mielessäni ja tunsin olevani täysin tyhjä kaikesta. Minulla ei ollut mitään kontollia tai otetta mihinkään ja olin täysin turvaton. Silloin tuo nimittämäni vastustaja sai minut täysin haltuunsa ja samalla tavalla kuin olin kuvitellut että mahdollinen valaistuminen tapahtuisi, pääni halkesi keskeltä kahtia, siitä virtasi ulos virtaavaa valoa ja vihollinen nauroi tyytyväisyydestä. En yksinkertaisesti mahtanut tuolle asialle yhtään mitään. Minut oli tyrmätty.
Seuraavien päivien ajan, koin että tuo pahuus oli nyt vallannut minut täysin ja olin ikäänkuin hänen käytettävissään ja se eli sisälläni. Ei se nyt mukava ajatus ollut, mutta toisaalta myös helppo ja yksinkertainen kun en ollut voinut taistella sitä vastaan ja tiesin että olin antanut kaikkeni ettei niin tapahtuisi... enempää en olisi voinut tehdä. Nyt olin hänen vallassaan.
Elämä kuitenkin alkoi palautua suhteellisen normaaliksi ja äärimmäiset kokemukset olivat loppuneet. Tavallaan se oli helpottavaa. Jumalan lähestyminen meditaation ja mantraamisen avulla oli loppunut, sillä kaikki tuo harjoitus oli johtanut tuon vihollisen käsiin. Tuosta häviämisen kokemuksesta lähtien elämäni on sitten alkanut ikäänkuin aivan alusta. Ajatus siitä että lähestyisin Jumalaa tai että olisin paholaisen hallussa on alkanut hävitä kokemuksistani. Olen elänyt elämää ilman henkisyyttä siitä lähtien. Se on tuntunut oudolta, lähes yhdeksän vuoden etsimismatkan jälkeen.
Olen ollut helpottunut, ettei minun ole enää tarvinnut kokea tuota piinaavaa ahdistusta ja taistelua. Elämä on ikäänkuin kulkenut omia ratojaan, ilman minun puuttumista siihen sen kummemmin. Viime yönä tuo painajainen kuitenkin palasi. Koin unessa tuo saman ahdistuksen ja sydäntä puristavan pelon tuosta jostakin... en päässyt sitä karkuun ja sen läsnäolo minussa oli kauhistuttavaa. Kun heräsin unesta, oli tunne että mieluummin haluan kuolla kuin kokea tuota. Rukoilin Jumalaa ja myös mietin johtuiko tämä taas siitä etten ole ollut hengellisellä tiellä, enkä omistautunut Jumalalle samoin kuin aikaisemmin. Samassa kuitenkin tunne viime keväästä, että silloin olin kaikkein eniten omistautunut (omasta mielestäni) juuri Hänelle ja silloin tapahtui juuri tuo totaalinen häviäminen tuolle vastustajalle. Että ei olisi mitään turvaa tai keinoa päästä tuosta ahdistuksesta eroon. En voi pyytää keneltäkään apua, että se häviäisi. Koen, ettei tuota pelkoa pääse karkuun, eikä siitä eroon. Ainut jäljelle jäävä mahdollisuus on kohdata se ja se myös tarkoittaa sitä, että on kohtaa kuoleman. En pidä tuota jonkun piinaavaa ja kauhistuttavaa läsnäoloa enää vihollisena tai paholaisena. En yritä ymmärtää sitä tai selittää sitä. En tiedä mikä tai mitä se on. Mutta se kuuluu tähän.
Jumalan läsnäolo ja Häneltä tulevat viestit olivat aina rohkaisevia ja merkitsivät sitä että olin siinä hetkessä oikealla tiellä. En kyseenalaistanut näitä tuntemuksia ja kokemuksia vaan pidin niitä aina oikeina ja todellakin merkkinä siitä, että olen Hänen kanssaan yhteydessä ja yhtä hänen kanssaan. Mutta nuo kokemukset olivat kuitenkin aina väliaikaisia ja aina kun koin, etten tunne Hänen läsnäoloaan, olin vielä jotenkin vajaa ja minun täytyi jatkaa harjoituksia, meditoimista, mantraamista, hänen palvontaansa. Viime kevääseen asti ainut ahdistuksen aihe oli tosiaankin tuo toistuva epäily siitä olenko tehnyt tarpeeksi ja olenko oikealla tiellä; mahdanko tulla koskaan valmiiksi? Mutta sitten tämä ns. vihollinen/vastustaja alkoi tehdä läsnäoloaan entistä enemmän selväksi.
Vastustaja, tämä pahan ilmentymä ei oikeastaan koskaan ollut mikään varsinaisesti fyysinen olento, vaikkakin se ilmentyi ihmisten kautta. Se saattoi puhua tai nauraa ivallisesti, ei edes varsinaisesti minua kohtaan, mutta sisimmässäni tunsin että se oli juuri minulle tarkoitettu. Hän ei halunnut, että jatkan läsnäolon harjoituksia ja matkaani kohti totuutta ja lopullista vapautumista. Hän oli valmis käyttämään kaikki keinot, etten koskaan pääsisi tavoitteeseeni ja halusi saada minut uskomaan siihen ettei minulle tosiaan ole siihen mahdollisuutta. Tuntui kuin koko maailma ja manifestoitu todellisuus oli todellakin hänen valtakuntaansa ja mikään ei ollut hänestä erillistä. Missään ei voinut olla häneltä turvassa.
Vaikka alkoi tuntua, että normaalista elämästä ei tule mitään tämän jatkuvan häirinnän ansiosta ja ns. arkitodellisuus alkoi ikäänkuin hajota palasistaan ja muuttua kuin aaltoilevaksi tuuleksi, koin että tämän on oltava loppusuoraa henkisellä matkallani ja nämä koetukset ovat tulleet juuri sen takia. Jatkoin siis harjoituksiani kaikesta huolimatta, sillä niistä luopuminen olisi tarkoittanut luovuttamista tuolle pahalle vastustajalleni, ja hävittyäni olisin hänen alainen. Olemassaolostani tuli taistelua, ja tuo taistelu tuntui pahemmalta kun se ei ollut mitään konkreettista missä olisi voinut painia tai tapella jonkun kanssa, tai edes puhua siitä jollekin vaan tuo kaikki tapahtui sisälläni; ajatuksissa ja tunteissa.
Sitten saavuttiin tuon kaiken päätepisteeseen. Eräänä yönä tuo sama epämiellyttävä läsnäolo teki itseään kuuluvaksi ja tuntuvaksi, niin ulko- kuin sisäpuolellani ja jatkoimme taisteluamme. Tuntui kuin hänen tavoitteenaan oli vallata ja tuhota minut, ottaa minut kokonaan haltuunsa ja minä taistelin häntä vastaan. Hän oli jatkuvasti minussa kiinni ja mantrasin Jumalan nimeä, jotta en häviäisi hänelle. Lopulta kuitenkin menetin täysin kykyni enää edes muodostaa ajatuksia ja sanoja mielessäni ja tunsin olevani täysin tyhjä kaikesta. Minulla ei ollut mitään kontollia tai otetta mihinkään ja olin täysin turvaton. Silloin tuo nimittämäni vastustaja sai minut täysin haltuunsa ja samalla tavalla kuin olin kuvitellut että mahdollinen valaistuminen tapahtuisi, pääni halkesi keskeltä kahtia, siitä virtasi ulos virtaavaa valoa ja vihollinen nauroi tyytyväisyydestä. En yksinkertaisesti mahtanut tuolle asialle yhtään mitään. Minut oli tyrmätty.
Seuraavien päivien ajan, koin että tuo pahuus oli nyt vallannut minut täysin ja olin ikäänkuin hänen käytettävissään ja se eli sisälläni. Ei se nyt mukava ajatus ollut, mutta toisaalta myös helppo ja yksinkertainen kun en ollut voinut taistella sitä vastaan ja tiesin että olin antanut kaikkeni ettei niin tapahtuisi... enempää en olisi voinut tehdä. Nyt olin hänen vallassaan.
Elämä kuitenkin alkoi palautua suhteellisen normaaliksi ja äärimmäiset kokemukset olivat loppuneet. Tavallaan se oli helpottavaa. Jumalan lähestyminen meditaation ja mantraamisen avulla oli loppunut, sillä kaikki tuo harjoitus oli johtanut tuon vihollisen käsiin. Tuosta häviämisen kokemuksesta lähtien elämäni on sitten alkanut ikäänkuin aivan alusta. Ajatus siitä että lähestyisin Jumalaa tai että olisin paholaisen hallussa on alkanut hävitä kokemuksistani. Olen elänyt elämää ilman henkisyyttä siitä lähtien. Se on tuntunut oudolta, lähes yhdeksän vuoden etsimismatkan jälkeen.
Olen ollut helpottunut, ettei minun ole enää tarvinnut kokea tuota piinaavaa ahdistusta ja taistelua. Elämä on ikäänkuin kulkenut omia ratojaan, ilman minun puuttumista siihen sen kummemmin. Viime yönä tuo painajainen kuitenkin palasi. Koin unessa tuo saman ahdistuksen ja sydäntä puristavan pelon tuosta jostakin... en päässyt sitä karkuun ja sen läsnäolo minussa oli kauhistuttavaa. Kun heräsin unesta, oli tunne että mieluummin haluan kuolla kuin kokea tuota. Rukoilin Jumalaa ja myös mietin johtuiko tämä taas siitä etten ole ollut hengellisellä tiellä, enkä omistautunut Jumalalle samoin kuin aikaisemmin. Samassa kuitenkin tunne viime keväästä, että silloin olin kaikkein eniten omistautunut (omasta mielestäni) juuri Hänelle ja silloin tapahtui juuri tuo totaalinen häviäminen tuolle vastustajalle. Että ei olisi mitään turvaa tai keinoa päästä tuosta ahdistuksesta eroon. En voi pyytää keneltäkään apua, että se häviäisi. Koen, ettei tuota pelkoa pääse karkuun, eikä siitä eroon. Ainut jäljelle jäävä mahdollisuus on kohdata se ja se myös tarkoittaa sitä, että on kohtaa kuoleman. En pidä tuota jonkun piinaavaa ja kauhistuttavaa läsnäoloa enää vihollisena tai paholaisena. En yritä ymmärtää sitä tai selittää sitä. En tiedä mikä tai mitä se on. Mutta se kuuluu tähän.
Comments
Post a Comment