Yksinäisyys OSA I
Olen pitänyt yksinäisyyttä ihanteena. Sellaisena, että vain sitä kautta voin todella löytää itseni, yksinään, rauhassa ja hiljaisuudessa. Kaikki oleva, liikkuva, kuuluva, näkyvä ja tuntuva ovat vain häviävää maailmankaikkeuden ainetta, joka peittää alleen todellisen, ikuisen itseni. Kaikki olevainen, sekä sisäinen että ulkoinen on vain harhaa, joka minun tulisi erottaa sellaisenaan, illuusiona, jotta jäljelle jäisi vain tämä totuus jolle olen pyhittänyt koko elämäni. Totuus, mikä on toiminut tavoitteena ja maalina, ihanteena, siitä lähtien kun olen saanut kuulla valaistumisesta.
Täysin ymmärtämättömänä tästä valaistumisen olemisesta (edelleen siitä täysin ymmärtämätön), imin itseeni kaiken mahdollisen tiedon, sanan ja lauseen mitä aiheesta on sanottu ja kerrottu. En voinut tukeutua asiaan muuten kuin kirjaimellisesti ja koska välttämättä niin kovasti halusin sitä ymmärtää ja kokea, luotin saamaani tietoon 100% ja ajattelin, että vain uskomalla voin saada kokemuksen kautta oppia ja ymmärrystä, mitä tuo itsensä löytäminen todellisuudessa tarkoittaa. Koin, että vain täydellinen usko ja luottamus auktoriteettiin, joka jo oli itsensä löytänyt, voi johtaa myös omalta osaltani tuohon lopulliseen päämäärään.
Kirjaimellisesti tiedon omaksuminen ilmeni monena eri eristäytymisen muotona. Eristäytyminen kehosta, ajatuksista, tunteista, järjestä, perheestä, ystävistä, vaimosta ja ylipäänsä kaikista ihmissuhteista. Koko eristäytymisen ajan toki olin väistämättä kaikkien näiden asioiden kanssa tekemisissä, mutta suhtautumiseni oli, että kaikki kanssakäyminen ihmisten, asioiden, ajatusten, tunteiden ja maailman kanssa oli vain välttämätön paha, joka tuli käydä läpi. Mutta aina kun oli mahdollisuus, ja yhä enenevissä määrin pyrin myös luomaan mahdollisuuksia (=aikaa ja tilaa), halusin olla yksin ja keskittyä tähän hetkeen. Meditaatio, mikä sen muoto milloinkin oli, oli väylä ja tie tavoitteeseen. Ei ollut olemassa muuta tietä. Kukaan muu ihminen ei voinut auttaa minua sillä tiellä, koska maaliin oli loppujen lopuksi kuitenkin kuljettava yksin. En kuitenkaan pystynyt siihen yksin, vaan koko matkan ajan tukeuduin opettajani sanoihin, jotka toivat minun huomioni aina takaisin olemiseen ja sen huomioimiseen.
On vaikea kuvailla ja kertoa, mikä oli harjoitusteni ja tehtäväni muoto, sillä varsinaisesti ei ollut yhtä ainoaa toimintatapaa, jolla koin että olen oikealla tiellä ja kohti itseni löytämistä. Vuosi vuodelta kuitenkin jonkinlainen tietty toimintamalli hioutui ja selkeni itselleni. Suurimmaksi ja selkeimmäksi muodostui mantraaminen. Oikeastaan tuo toiminnan muoto tavoitteen lähestymiseen tuli mukaan jo heti etsintämatkan alkuvaiheessa. Tässä vaiheessa on ehkä hyvä vähän kerrata mistä kaikki alkoi.
Kun miettii kaikki alkoi yksinäisyydestä. Asuin Yhdysvalloissa ja opiskelin Virginian osavaltion yliopistossa urheilustipendin tukemana. Oli käynnissä kolmas opintovuosi ja olin aloittanut pääaineeni, kansainvälisen kauppatieteen, tärkeimmän vaiheen. Meillä oli silloisen amerikkalaisen tyttöystäväni kanssa vaikea vaihe parisuhteessamme, joka päättyi toisen osapuolen johdosta eroon. Vaikka itse olin hakeutunut tuohon tilanteeseen ja jollain tasolla toivoin eroa, oli suhteen päättyminen minulle kuitenkin suuri shokki. Olin monin tavoin ahdistunut kaikesta mikä liittyi sen aikaiseen elämääni tuossa koulussa ja vaikka parisuhteemmekin oli monilla tavoin haastava, oli se kuitenkin käytännössä lähes ainut kontakti syvään ihmissuhteeseen ja turvan tunteeseen elämässä. Minulla oli siihen asti ainakin joku, jonka lähellä olla ja johon saattoi vaikean hetken tullen turvautua. Jälkeenpäin ajatellen, en voi sanoa, että olin mitenkään yksin tai että minulla ei olisi ollut muita tärkeitä ihmisiä ympärilläni, mutta silloinen kokemus oli että parisuhteen päätyttyä olin totaalisesti yksin. Kaukana kotoa.
Muistan edelleen kirkkaasti sen hetken ja paikan, kun tyttöystäväni oli päättänyt haluavansa erota ja halasimme pyynnöstäni viimeistä kertaa erään koulumme kampusalueen aukiolla. Tuntui kuin koko maailma olisi tuuli ja minä olin puusta pudonnut lehti, jolla ei ollut valtaa valita suuntaa minne lähtisin. Olin irti kaikesta mikä piti minut kiinni elämässä. Muistellen tuota ajanjaksoa, tuntui kuin olisin pudonnut pimeyteen, maailmaan jossa ei ollut valoa, toivoa tai mahdollisuuksia. Vaelsin eteenpäin tietämättä suuntaa tai kohdetta. Millään ei tuntunut olevan merkitystä ja kaikki oli liikkuvaa kuolemaa. Eräänä iltana maatessani huoneeni sängyllä ja vaipuneena synkkyyteen, ajattelin elämän loppumista ja sen tuomaa mahdollista helpotusta ja rauhaa. Jotenkin siinä ajatuksiin vaipuneena kuitenkin heräsin hetkeen ja säikähdin omaa ajatteluani. Mietin, etten olisi koskaan uskonut että juuri minä, joka on suurimman osan elämästäni ollut iloinen ja elämään myönteisesti suhtautuva ihminen, voisi kuvitella päättävänsä oman elämän. Ajatus oli pelottava ja pitkästä pitkästä aikaa, kuin viimeisenä jäljellä olevana vaihtoehtona, päätin rukoilla. Yksinkertaisuudessaan pyysin Jumalalta apua. En muista yksityiskohtaisesti tuota hetkeä, mutta koen että se mitä tapahtui tuona iltana, oli kuin salamanisku suoraan keskelle olemustani ja se muutti täysin elämäni suunnan.
Kokemus oli valtava, kuin tyhjyyteen minun ulkopuolelta saapunut valtava voima, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut. Itkin ja itkin. En enää surua, ahdistusta tai yksinäisyyttä, vaan rakkautta joka oli ylitsevuotavaa. Tuosta illasta lähtien minulle oli tuon entisen tyhjyyden tilalle tullut yksi ja ainoa tavoite; halu selvittää mikä tai kuka on tuo voima joka saapui luokseni. Se antoi minulle merkityksen ja tarkoituksen, se antoi minulle elämän. Minun oli saatava tietää, en voisi elää selvittämättä, kuka hän on.
Täysin ymmärtämättömänä tästä valaistumisen olemisesta (edelleen siitä täysin ymmärtämätön), imin itseeni kaiken mahdollisen tiedon, sanan ja lauseen mitä aiheesta on sanottu ja kerrottu. En voinut tukeutua asiaan muuten kuin kirjaimellisesti ja koska välttämättä niin kovasti halusin sitä ymmärtää ja kokea, luotin saamaani tietoon 100% ja ajattelin, että vain uskomalla voin saada kokemuksen kautta oppia ja ymmärrystä, mitä tuo itsensä löytäminen todellisuudessa tarkoittaa. Koin, että vain täydellinen usko ja luottamus auktoriteettiin, joka jo oli itsensä löytänyt, voi johtaa myös omalta osaltani tuohon lopulliseen päämäärään.
Kirjaimellisesti tiedon omaksuminen ilmeni monena eri eristäytymisen muotona. Eristäytyminen kehosta, ajatuksista, tunteista, järjestä, perheestä, ystävistä, vaimosta ja ylipäänsä kaikista ihmissuhteista. Koko eristäytymisen ajan toki olin väistämättä kaikkien näiden asioiden kanssa tekemisissä, mutta suhtautumiseni oli, että kaikki kanssakäyminen ihmisten, asioiden, ajatusten, tunteiden ja maailman kanssa oli vain välttämätön paha, joka tuli käydä läpi. Mutta aina kun oli mahdollisuus, ja yhä enenevissä määrin pyrin myös luomaan mahdollisuuksia (=aikaa ja tilaa), halusin olla yksin ja keskittyä tähän hetkeen. Meditaatio, mikä sen muoto milloinkin oli, oli väylä ja tie tavoitteeseen. Ei ollut olemassa muuta tietä. Kukaan muu ihminen ei voinut auttaa minua sillä tiellä, koska maaliin oli loppujen lopuksi kuitenkin kuljettava yksin. En kuitenkaan pystynyt siihen yksin, vaan koko matkan ajan tukeuduin opettajani sanoihin, jotka toivat minun huomioni aina takaisin olemiseen ja sen huomioimiseen.
On vaikea kuvailla ja kertoa, mikä oli harjoitusteni ja tehtäväni muoto, sillä varsinaisesti ei ollut yhtä ainoaa toimintatapaa, jolla koin että olen oikealla tiellä ja kohti itseni löytämistä. Vuosi vuodelta kuitenkin jonkinlainen tietty toimintamalli hioutui ja selkeni itselleni. Suurimmaksi ja selkeimmäksi muodostui mantraaminen. Oikeastaan tuo toiminnan muoto tavoitteen lähestymiseen tuli mukaan jo heti etsintämatkan alkuvaiheessa. Tässä vaiheessa on ehkä hyvä vähän kerrata mistä kaikki alkoi.
Kun miettii kaikki alkoi yksinäisyydestä. Asuin Yhdysvalloissa ja opiskelin Virginian osavaltion yliopistossa urheilustipendin tukemana. Oli käynnissä kolmas opintovuosi ja olin aloittanut pääaineeni, kansainvälisen kauppatieteen, tärkeimmän vaiheen. Meillä oli silloisen amerikkalaisen tyttöystäväni kanssa vaikea vaihe parisuhteessamme, joka päättyi toisen osapuolen johdosta eroon. Vaikka itse olin hakeutunut tuohon tilanteeseen ja jollain tasolla toivoin eroa, oli suhteen päättyminen minulle kuitenkin suuri shokki. Olin monin tavoin ahdistunut kaikesta mikä liittyi sen aikaiseen elämääni tuossa koulussa ja vaikka parisuhteemmekin oli monilla tavoin haastava, oli se kuitenkin käytännössä lähes ainut kontakti syvään ihmissuhteeseen ja turvan tunteeseen elämässä. Minulla oli siihen asti ainakin joku, jonka lähellä olla ja johon saattoi vaikean hetken tullen turvautua. Jälkeenpäin ajatellen, en voi sanoa, että olin mitenkään yksin tai että minulla ei olisi ollut muita tärkeitä ihmisiä ympärilläni, mutta silloinen kokemus oli että parisuhteen päätyttyä olin totaalisesti yksin. Kaukana kotoa.
Muistan edelleen kirkkaasti sen hetken ja paikan, kun tyttöystäväni oli päättänyt haluavansa erota ja halasimme pyynnöstäni viimeistä kertaa erään koulumme kampusalueen aukiolla. Tuntui kuin koko maailma olisi tuuli ja minä olin puusta pudonnut lehti, jolla ei ollut valtaa valita suuntaa minne lähtisin. Olin irti kaikesta mikä piti minut kiinni elämässä. Muistellen tuota ajanjaksoa, tuntui kuin olisin pudonnut pimeyteen, maailmaan jossa ei ollut valoa, toivoa tai mahdollisuuksia. Vaelsin eteenpäin tietämättä suuntaa tai kohdetta. Millään ei tuntunut olevan merkitystä ja kaikki oli liikkuvaa kuolemaa. Eräänä iltana maatessani huoneeni sängyllä ja vaipuneena synkkyyteen, ajattelin elämän loppumista ja sen tuomaa mahdollista helpotusta ja rauhaa. Jotenkin siinä ajatuksiin vaipuneena kuitenkin heräsin hetkeen ja säikähdin omaa ajatteluani. Mietin, etten olisi koskaan uskonut että juuri minä, joka on suurimman osan elämästäni ollut iloinen ja elämään myönteisesti suhtautuva ihminen, voisi kuvitella päättävänsä oman elämän. Ajatus oli pelottava ja pitkästä pitkästä aikaa, kuin viimeisenä jäljellä olevana vaihtoehtona, päätin rukoilla. Yksinkertaisuudessaan pyysin Jumalalta apua. En muista yksityiskohtaisesti tuota hetkeä, mutta koen että se mitä tapahtui tuona iltana, oli kuin salamanisku suoraan keskelle olemustani ja se muutti täysin elämäni suunnan.
Kokemus oli valtava, kuin tyhjyyteen minun ulkopuolelta saapunut valtava voima, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut. Itkin ja itkin. En enää surua, ahdistusta tai yksinäisyyttä, vaan rakkautta joka oli ylitsevuotavaa. Tuosta illasta lähtien minulle oli tuon entisen tyhjyyden tilalle tullut yksi ja ainoa tavoite; halu selvittää mikä tai kuka on tuo voima joka saapui luokseni. Se antoi minulle merkityksen ja tarkoituksen, se antoi minulle elämän. Minun oli saatava tietää, en voisi elää selvittämättä, kuka hän on.
Comments
Post a Comment